Lauantai 10.10.2015. Matkaraportti tki-tku…

Oikeastaan matka sai alkunsa jo marraskuussa 2014. Kun tuli voimain tunnossa ja -kunnossa luvattua joukkueelle, että nousun varmistuttua fillaroin seuraavasta vierasmatsista kotiin. Sen verran joukkue onneksi jousti, että ei tarvinnut pelistä polkea, vaan sain matkata konkelilla itse otteluun. Vähän tietysti epäilytti, kun on tullut fillaroitua edellisen kerran heinäkuun lopulla vähän reilu 10 km. Nythän matkaa oli 158 km. Eipä siinä sitten muuta kun kovalla uholla eteenpäin, ”pieni” vaivahan tuo oli siihen verrattuna että saisi kuunnella pelaajien kuittailua nössöilystä.

Jonkun verran siinä joutui tekemään varustehankintoja ennen lauantaita. Varaketjut, paikkarasia, satulan pehmike (huippuhankinta), ajorukkaset…jne.

Lauantaiaamu 4:00 herätys, aamupala ja vielä viimeiset tarkastukset että kaikki on mukana. Tekniset ongelmat alkoivat heti. Sykemittarin vyö oli kateissa ja on edelleen. Tästä johtuen pientä viivästymistä lähtöön. Viimein sitä sitten laitettiin napit korviin ja MP3 soitin päälle soittamaan leppoisaa matkamusaa. Ja eikun ketju kireälle n.5:20 (heti lähdössä 20 minsaa myöhässä). Ja tekniset ongelmat jatkuvat. Fillarin matkamittarin patterit sanovat sopimuksensa irti. Onneksi mukana oli tuo sport trackeri, sai vähän väliaikatietoja ajetusta matkasta ja keskinopeudesta. 

Ensimmäinen pikku breikki noin tunnin ajon jälkeen vähän ennen Renkoa. Matkanopeus oli jäänyt heti kättelyssä siitä tavoittelemastani 20 km/h nopeudesta. Näytti olevan 18,9 km/h. Ajatuksissa oli kiriä tuo puuttuva kilometri ennen Forssaa. Nuo haaveet kyllä karisivat viimeistään siinä vaiheessa kun Sotkanlinnan jälkeen alkoi se useamman kilometrin loiva ylämäki. Siinä vaiheessa touhusta alkoi hiljalleen myös se hauskuus poistua, jos se nyt missään vaiheessa erityisemmän kivaa oli ollutkaan. Perähuhdan risteyksen jälkeen oli sitten aika toiselle kunnon tauolle (5.minuuttia joka kului tankatessa nestettä ja lähettäessä pelaajille aamun valkenemisesta kuvia). 

Siitähän ei sitten ollut Forssaan kun se 23 km. ja ajatuksena painella Autokeitaalle välipalalle ja tekemään lisää urheilujuomaa. Ongelmitta ei tuokaan väli sujunut. Siinä kun päivä alkoi valjeta, painui lämpömittarikin miinuksen puolelle. Ensin rupesivat varpaat paleleen ja sitten yhdessä ylämäessä ennen Tammelan risteystä jäätyivät vaihteet. Ja kun alamäki alkoi, niin isompaa vaihdetta ei saanut vaihdettua (aikaa tuhrautu tuon vaivan korjaamiseen pari minuuttia). Ennen Forssaa, siinä ylämäessä josta näkee Kaukjärvelle, oli niin komia auringonnousu, että oli pakko pysähtyä ja napata kuva. Ja siinä vaiheessa kun piti lähteä uudestaan liikkeelle, tuli todellinen ”herkistyminen”. Fillariin oli jäänyt liian iso vaihde ja kun siitä polkaisi ekan kerran kunnolla, niin oikea reisi löi itsensä kramppiin (eli kyllä ne lihakset siellä on) Siinä sitä sitten yritti nitkuttaa mäkeä ylöspäin. Ja kun oikealla ei oikein pystynyt runnomaan, niin vasen teki enemmän töitä ja sama homma edessä ennen mäen lakipistettä. En tykänny yhtään. Onneksi keitaalle sai lasketella alamäkeä ja pääsi viettämään pidempää taukoa.

Kyllähän sitä siinä vähän salaa toivoi kun välipalaa söin, että nuo ”nuoruusajan ystäväni” olisivat käyneet pyörätelineillä ja realisoineet ajovälineeni. Eivät käyneet ja matka jatkui. Keskinopeus oli pudonnut jo 18,1 km/h.

Forssan jälkeen Jokioinen yms. pikkupaikkoja joissa tuli joskus hulluina teinivuosina pyörittyä. Ei kyllä herättänyt tällä kertaa mitään hyviä muistoja, kun keskittyminen oli pelkästään pyöräilyssä. Taukoja pyrin nyt pitämään puolen tunnin välein… muutaman välissä ei ollut kuin vartti. 

Se oli jossain Koski TL:n tienoilla, kun ajelin sellaista pitkää suoran pätkää joka ei näyttänyt loppuvan ikinä, kun kuulokkeista napsahti soimaan Bob Marleyn : Three Little Birds. Siinä vaiheessa se polkemis homma meni viimeistään henkiselle puolelle. Nyt ei enää hymyilty. Vaikka mukava ja leppoisa ralli onkin kyseessä, ei kyllä tullut yhtään positiivista ajatusta mieleen. Ja ajatuksissa kävi myös se että laittaisin viestiä takana tulevaan bussiin, että nyt sitä kaasua ja otatte mun repun kyytiin. Pääsisi ainakin kymmenestä lisäkilosta eroon… unohtu laittaa.

Kestävyysurheilussa puhutaan kriittisistä hetkistä. Maratonilla se on jossain 26 ja 32 kilometrin välissä (ainakin itsellä), siinä kun antaa periksi niin homma on menetetty. Lauantaina se oli aika tarkkaan siinä Tarvasjoen SEO:n jälkeisessä ylämäessä. Jouduin hyppään satulasta pois ja taluttaan mäen ylös, samalla Lehdon Liikenteen Titan painoi mäen puolivälissä ohi, iloisesti vilkuttavia pelaajia kyydissä. Siihen jos ne olis pysähtynyt, niin kynnys astua bussin kyytiin olisi ollut aika alhainen. Eivät pysähtyneet ja vaihtoehtoja jäi jäljelle ainoastaan yksi. Ketjua kireemmälle vaan.

Sen ohituksen jälkeen pidin pienen breikin siinä Paimion risteyksen bussipysäkillä. Joku oli varastanut siitä penkin niin jalkojen lepuuttaminen tarvi hoitaa makuuasennossa. Samalla pieni pikapuhelu Tomille ja pelaajille tsempin toivotukset. Tieviitan mukaan Turkuun oli 28 km. Ja soittimesta laitettiin sitten loppu matkalle raskaampaa musiikkia, ei enää mitään kesäbiisejä ja lepposia ralleja. 

Lieto jäi sitten aikanaan taakse, ja tuli vähän sellaista tunnetta että kyllä tämä hoidetaan. Hesburgerista siinä napsahti joku etäisesti ruokaa muistuttava tuoksu sieraimiin ja nyt alkoi sitten tulla vähän nälän tunnettakin peliin. En kuitenkaan jääny syömään. Ensimmäisen kerran taisin sitten alkumatkan jälkeen kaivaa jotain hymyn tapaista ilmettä kasvoilleni, kun saavuin Auranlaaksoon. Nyt ei ole enää pitkälti. Samalla katselin vähän sport trackeria ja kilometrit näytti 154 ja keskinopeus 18,3. Vähän oli kiritty loppua kohden. Samalla räpelsin niin innoissani, että laite tilttas siihen paikkaan, ei jääny lokimerkintöjä. Tarkistin loppumatkan reitin vielä Herestä ja ei tosiaan ollut paljoa jäljellä. Tuureporin kadulle hiuksen hienosti yli 4 km. Siihen matkalle osui sitten vielä yksi puhelu. Tomi soitteli että Kaisa on huolissaan, se lämmitti siihen asti kunnes Tomi jatkoi, että siitä enimmäkseen että kerkiänkö teippaamaan nilkan ennen pelin loppua. Kerkisin jopa ennen toisen jakson alkua.

Paluumatka oli paljon mukavampi kokemus, ei siitäkään kyllä ihan täysillä nauttinut, pieniä lihaskipuja ja muita lieveilmiöitä. Aika tattis siinä sitten illalla oli ja Turhapuroa katsellessa pelkäsin jo tulevaa yötä ja kaikkia niitä lihaskramppeja. Niiltä onneksi vältyttiin ja tänään sunnuntaina tuntuu jo ihan hyvältä.

”Toiset ei vaan koskaan opi” olen itsekin joskus todennut muutamasta kaveristani joilla tuntuu olevan jotain hönöily moodeja. Taidan loppujen lopuksi kuulua itsekin siihen kategoriaan. Tässä on vuosien varrella joutunut hiihtämään Finlandia-hiihdon kertaalleen ja juoksemaan maratonin kahdesti vastaavanlaisen uhon seurauksena. Nyt jos vertaa noita urheilusuorituksia toisiinsa, niin ei niistä mikään mitään nautintoa ole ollut. Tästä tämänkertaisesta teki pahan tuo suorituksen kesto. Eli jos esim. nyt pitäisi valita että kumman vetäisen, Maratonin vai fillarireissun Turkuun, niin valinta olisi ilman muuta maraton. Mutta onneksi ei tarvitse valita.

Toivotaan nyt ettei ihan hetkeen tule mitään vastaavaa mieleen. Tai sitten pitää vaan todeta että ”Sattuhan noita.” Ja lähteä nöyrin mielin kohti seuraavaa haastetta.

KIITOS KOKO JOUKKUEELLE! OLITTE TUON ANSAINNEET.

Musiikkivalinta / Tolpat : Hevonen 
Ja tämä tulee ihan loppukevennyksenä. Meillä oli onneksi pääsääntöisesti hyvät tuomarit matseissa. Erotuomari